Internetin jumalat

Enpä ole nyt pitkään aikaan päivittänyt blogia. Tänään lukiessani erästä tieteellistä teosta juolahti kuitenkin mieleeni muutama uusi ajatus koskien myös trollaamista.

Joillakin trolleilla on tietynlainen trolli-identiteetti, tai rooli. Itse olen kehittänyt yhdelle esittämälleni ”hahmolle” jonkinlaisen henkilöhistorian sekä identiteetin. Facebookissa tällaiset trollit lienevät tyypillisimpiä johtuen pelkästään jo alustan luonteestakin, mutta myös muilla foorumeilla saattaa törmätä tekaistuihin identiteetteihin.

Anonymiteetti mahdollistaa sen, että trolli voi olla mitä vaan ja kuka tahansa – itse olen esiintynyt mm. Nokian johtoon kuuluvana henkilönä sekä Keski-Suomessa asuvana kerrostalohäirikkönä (nämä olivat kaksi eri identiteettiä), vaikka todellisuudessa en ole kumpaakaan. Tavanomaisesti trolli-identiteetit eivät ole mitään ”normaaleja” ihmisiä. Identiteeteillä on omituista käyttäytymistä ja rajuja mielipiteitä. Vain taivas on rajana trollin mielikuvitukselle esitetyn roolin suhteen. Varmaa on vain se, että rooli on kaukana trollin omasta henkilöstä, vaikkakin rooli heijastalee myös jotain todellista. Ehkä jotain sellaista, mitä trolli sisimmässään haluaisi olla?

Samanlainen rajattomuus liittyy myös julkisuuteen ja läsnäoloon. Nettipalstalle jätetty kommentti voi näkyä sadoille henkilöille. Riittävän hyvin onnistunut trollaus voi päätyä jopa tiedotusvälineiden huomion kohteeksi, olkoonkin huomio usein vain keltaisen lehdistön taholta tulevaa. Trolli voi samalla roolilla häiriköidä monia eri palstoja tai ryhmiä, hän voi antaa vaikutelman siitä, että on kaikkialla läsnä, ikään kuin olisi jumala.

Huomion saaminen herättämällä tunteita ihmisissä synnyttää vaikutelman oman itsen merkittävyydestä. ”Aiheutan muissa ihmisissä tunteita ja synnytän ajatuksia, minulla on siis jotain merkitystä”, voi trolli ajatella. Itsetunto nousee, kun huomaa kykenevänsä jonkinlaiseen vaikuttamiseen, eli vallan käyttämiseen. Valtahan on yhden määritelmän mukaan kykyä saada toiset tekemään jotain, ja trolli onnistuessaan saakin muut tekemään jotain: esittämään vihaisia kommentteja ja vastalauseita.

Kaiken tämän perusteella voitaisiin päätellä trollien olevan huomionkipeitä ihmisiä, jotka haluavat vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Ehkä trolleilla on pohjimmiltaan huono itsetunto, jota netissä riehumalla yritetään paikata. Tämä on kaikki pelkkää ”keittiöpsykologiaa” ja spekulaatiota, mutta ainakin itse voin allekirjoittaa omat väitteeni.

 

Muistojen virtaa ja itsepohdiskelua

Epäilemättä jo ennen kehittyneitä tietoverkkoja oli olemassa henkilöitä, joita myöhemmin trollaamiseksi kutsuttu ilmiö viehätti. Puhelinhäiriköinti, lehtien yleisöpalstat, kirjeet ja julkisten vessojen seinät lienevät olleet tällaisille henkilöille kanavia purkaa omituista tarvettaan asiattomuuksiin. Internetin myötä näiden kanavien käyttö häiriköimiseen lienee merkittävästi vähentynyt, joskin itse harrastin pilapuheluita ahkerasti tietyssä vaiheessa. Se oli jotain sellaista, mitä tehtiin aina kaveriporukalla. Yleisön saaminen lieneekin yksi olennainen osa häiriköintiä. Netissä yleisömäärät voivat olla valtavia, mikä tekeekin netistä kaikkein parhaimman paikan häiriköimiseen. Parhaimmassa tapauksessa voi saada jopa tiedotusvälineiden huomion osakseen. Tästä lisää myöhemmin…

Netissä häiriköinti on jotain sellaista, minkä lapsikin osaa. Ei vaadi kovin suurta taitoa kirjoittaa esimerkiksi ”kakka pissa” vastaukseksi jonkin keskustelupalstan keskusteluketjuun. Toinen asia on sitten, kuinka paljon moiset viestit ketään todella ärsyttävät.

Aloitin itse netissä häiriköinnin jo melko nuorena, ehkä joskus 10-vuotiaana. Laajakaista alkoi niihin aikoihin yleistymään, ja myös minun perheeseeni oli sellainen hankittu kalliin ja hitaan modeemiyhteyden tilalle (toivottavasti käytän käsitteistöä oikein, en ole mikään asiantuntija). Tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan saattoi alkaa. Sitä seurasikin sitten pitkäaikainen riesa muutamille internetin yhteisöpalveluille (viittaan sanalla keskustelupalstoihin, mutta myös kuvagallerioihin, yhteisöllisiin online-peleihin ja sosiaalisen median eri muotoihin).

Kaikki alkoi eräästä nuorille suunnatusta keskustelupalstasta, jossa ei siihen aikaan käytetty rekisteröityjä nimimerkkejä. Nimimerkkien feikkaaminen eli varastaminen olikin siis vaivatonta. Aloitin muistaakseni asiallisesti. Asiallisuutta harjoitin myös myöhemmin, monissa paikoissa minulla oli monia identiteettejä, tai nimimerkkejä, joista toisia käytin asialliseen keskusteluun, toisia häiriköintiin. Tämä jako syntyi jo tällä ensimmäisellä keskustelupalstalla.

Olin asiallisessa roolissani pidetty keskustelukumppani, häirikkönä taas vähättelemättä paikan vihatuin. Joskus varmistaakseni selustani feikkasin omaa asiallista nimimerkkiäni. Tällä keskustelupalstalla syyllistyin nuoruuden hölmöydessä myös laittomuuksiin, joista sittemmin jouduin vastuuseen. Silloin koin häpeää, joskus myös tänä päivänä.

Seuraava vaihe nettihistoriassani oli kuuluisa Habbo-hotelli. Siihen aikaan se oli ala-asteikäisten ja varmaan myös hieman vanhempien ehdottomasti suosituin villitys, johon oltiin valmiita käyttämään rahaa. Kaverieni kanssa panostimme joskus yhteisesti yhteen hahmoon, ostimme tälle virtuaalisia tavaroita, jotka erään epäonnisen erehdyksen vuoksi myöhemmin varastettiin. Kuitenkin saavutin tässä paikassa menestystä asiallisella tavalla. Jostain syystä kuitenkin katkeroiduin paikan ylläpidolle ja rupesin häiriköimään. Porttikiellot seurasivat toisiaan.

En enää tarkkaan muista, mihin siirryin kyllästyttyäni Habboon. Kuitenkin jossain vaiheessa, taisi olla vuonna 2008, löysin Kuvalaudan. Se oli siihen aikaan varsin pienen ja homogeenisen piirin käyttämä kuvafoorumi. Siellä koin olevani vertaisteni joukossa, joten en siellä häiriköinyt. Suomalaisen internet-kulttuurin historiassa tuo sivusto hakee vertaistaan, sen ainutlaatuisuus on painunut mieleeni. Mistään muualta en myöhemmin ole löytänyt sellaista paikkaa, jossa keskustelujen aiheet ja taso olisivat minua yhtä määrin miellyttäneet. Lukija miettinee nyt, onkohan kirjoittaja eksynyt muisteluissaan sivupoluille, tarkoitushan oli kertoa häiriköinnistä. Häiriköintiä Kuvalaudalla en harrastanut, mutta siellä kohtasin ensimmäistä kertaa muita häiriköitä. Kohtasin häiriköinnin sosiaalisen ulottuvuuden siellä ensimmäistä kertaa.

Mikäli muistan oikein, Kuvalauta saavutti laaja-alaista huomiota tiedotusvälineissä. Sivustolla organisoitiin mm. Tangomarkkinoiden esikarsintojen äänestyksen manipulointi. Tarkoitus oli nostaa internetissä suoritettavan äänestyksen johtoon eräs vanhempi herra, joka ei ehkä tuonut mieleen ihan tangokuningasta…Tässä myös onnistuttiin. Samana vuonna tehtiin useita murtautumisia tunnettujen poliitikkojen, mm. Jutta Urpilaisen kotisivuille. Murtojen tekijät raportoivat tekemisistään Kuvalaudalle, yleinen suhtautuminen oli muistaakseni myönteinen. Myös muut kuin poliitikkojen kotisivut joutuivat hakkerien uhreiksi. En itse ottanut osaa laittomuuksiin, mutta lailliseen häiriköintiin kyllä osallistuin. Näistä asioista johtuen Kuvalauta joutui viranomaisten huomion kohteeksi ja niinpä koko sivusto lopulta lakkautettiin. Yksi luku suomalaisen internet-kulttuurin historiassa tuli päätökseensä. Nykyäänkin toimii muutamia Kuvalauta-tyyppisiä sivustoja, mutta ainakaan minun tuntemillani sivustoilla ei samanlaista henkeä ole saavutettu. ”Laudoista” on tullut liian tunnettuja, niiden käyttäjäkunnasta liian, no, normaalia.

 

Vielä Kuvalaudan aikaan, tai ehkäpä jo sen kuoltua, aloin vierailemaan suomi24-keskustelupalstoilla. Minusta tuli varsin äkkiä vihattu häirikkö, ja lienen sitä vieläkin, vaikkakaan kukaan ei ole enää pitkään aikaan uhkaillut minua väkivallalla. Käytän sivustolla yhä samaa nimimerkkiä, millä aloitinkin. Pääsääntöisesti häiriköintini on kohdistunut yhteen ja samaan palstaan vuosien ajan, mutta pitkän aikaa minulla on ollut myös pari muuta palstaa kohteenani. Nimimerkkini tunnetaan ja minulla on myös jonkinlainen pieni ihailijakunta. Useiden arvioiden mukaan olen hulluuden ja nerouden rajamailla keikkuva henkilö.

 

Suomi24:ssä häiriköinti on ollut varsin yksinäistä puuhaa. Jonkin aikaa eräs kaverini häiriköi kanssani, mutta hän ei lopulta enää välittänyt koko touhusta. Kehitin käyttämälleni nimimerkille identiteetin ja henkilöhistorian. Nimimerkki muistutti todellisuudessa eläneen henkilön nimeä, tämän henkilön kanssa myös olin tekemisissä melkein päivittäin. Tarkoituksena kuitenkaan ei ollut loukata häntä, eikä nimimerkkini identiteetti vastannut hänen henkilöllisyyttään. Jokin tuon henkilön karismaattisuudessa vain kiehtoi. Arvelenkin, että nimimerkilleni kehittämälleni identiteetillä oli ominaisuuksia, joita ehkä olisin toivonut itselläni olevan: rohkea, suorapuheinen, itseään esiin tuova. Julistin nimimerkilläni olevani jopa jumala, jota kaikkien täytyisi palvoa. Hain asiattomalla räyhäämisellä huomiota, jota en elävässä elämässä saanut. Luonteeltani olen melko arka, syrjäänvetäytyvä ja nöyrä. Nämä piirteet lienevät kasvatukseni ja koulukiusaamis-kokemusten aiheuttamia. Koen itseni oikeasti epävarmaksi, mutta netin palstoilla voin olla kaikkien tuntema, ketään pelkäämätön suorapuheinen räyhääjä. Voin päästää pimeän puoleni valloilleen.

Häiriköintini sai sosiaalisessa mediassa häijympiä ja hävettävämpiä muotoja. Joskus loppuvuodesta 2013 loin tekaistun profiilin Facebookiin. Kaikki alkoi mauttomien kuvien lähettelyllä keskusteluryhmiin. Pian pääsin häiriköiden sisäpiiriin. Häiriköinti oli siis Facebookissa kaikessa epäsosiaalisuudessaan hyvin sosiaalista: toimin usein yhteistyössä muiden häiriköiden kanssa suunnitellen ”iskuja”, luoden uusia keskusteluryhmiä ja keskustellen häiriköinnistä yleensä. Joskus juttelimme myös oman elämämme asioista. Toimimme hyvin pitkälti erilaisissa ryhmissä, mutta hyvin monesti kohteinamme olivat yksityishenkilöt. Erityisesti älyllisesti kehitysvammaiset joutuivat kiusaamisemme kohteiksi.

On mielenkiintoista, miten ilkeästi kohtelin itseäni heikompia sosiaalisessa mediassa. Olinhan itse kokenut saman koulussa kiusatun asemassa. Osoittaako toimintani sitten minun erityistä julmuuttani ja myötätunnon puutetta? En osaa sanoa. Koen kyllä myötätuntoa ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Kertomukset toisten ihmisten kohtaamista vastoinkäymisistä koskettavat minua. Mistä sitten johtuu tällainen moraalinen epäjohdonmukaisuus? Ehkä käyttäytyminen on perittyä tai opittua: äitini on aina ollut vähän häijy ihmisiä kohtaan, mutta isäni taas on paljon lämminhenkisempi. Aika ajoin olen kyllä miettinyt, kuten tämä kirjoituskin todistaa, toimintani eettistä puolta. Ymmärrän, että minun pitäisi luopua nettikiusaamisesta. Mahdollisesti tämän inhottavan taipumuksen taustalla on oma paha oloni, joka on aiheutunut kokemuksistani ja niiden synnyttämistä psyykkisistä sairauksista. En puolustele toimintaani, mutta yritän ymmärtää sen vaikuttimia.

Voi myös olla, että myötätuntoni on jokseenkin rajattua: en jaksa välittää ”vähä-älyisistä” ihmisistä, joiden koen olevan yhteiskunnalle pelkkä taakka. Kiusaamisemme kohteet Facebookissa olivat joskus oma-aloitteisesti hyvin näkyvästi esillä erilaisissa ryhmissä. He käyttäytyivät, ehkeivät tarkoituksellisesti, mutta kuitenkin, oudolla tai sopimattomalla tavalla. He saattoivat esim. ehdottaa seksiä ventovieraalle ihmiselle. Tiedän, että käytös johtui heidän vajavaisuuksistaan, eikä heiltä pitäisi vaatia samaa, mitä normaaliälyisiltä, mutta jossain syvällä sisimmässäni halveksin heitä. Monilla häirikkötovereistani oli melko natsistinen ajatusmaailma, joskin ei kaikilla, eivätkä kaikki osallistuneet kiusaamiseen. Eräs heistä on jopa arvostellut meidän muiden toimintaa eettisestä näkökulmasta. Sama henkilö kirjoittaa hyvin häiriintyneitä juttuja. Yleisesti ottaen monia heistä voisi nimittää vähintään ”maahanmuuttokriitikoiksi”. Politiikka ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään kovin kiinnostava aihe tämän yhteisön jäsenille. Emme hyökkäilleet poliitikkojen kimppuun.

Facebookissa minulla oli parhaimmillaan kolme tai neljä eri profiilia. Ne edustivat monesti eri sukupuolia. Naisena esiintyminen näytti minulle sen todellisuuden, jossa (nuoret ja kauniit?) naiset joutuvat sosiaalisessa mediassa elämään: kymmeniä kaveripyyntöjä tuntemattomilta miehiltä ja asiattomia ehdotuksia, joka päivä. Miehen roolissa en kokenut vastaavaa, tai jos koin, sitä tapahtui harvoin. Näistä ajoista minulla on kymmeniä kuvakaappauksia tallessa.

Ryhmämme jäsenet saivat huomiota myös tiedotusvälineissä ”koirien myrkyttäjien puolustajien” myötä. Nettipoliisit tulivat tutuiksi. En itse ottanut näihin asioihin osaa kovinkaan paljon, olin lähinnä sivustasta tukea antava, en mikään näkyvä hahmo. Yleensäkin keskityin enemmän yksityishenkilöiden häiriköimiseen, en niinkään ryhmien perustamiseen ja niissä vaikuttamiseen.

Ajan myötä Facebook rupesi vaatimaan profiileiltani yhteystietoja ja lopulta kuvallisia henkilöllisyystodistuksia. IP-osoitteeni oli ilmeisesti päätynyt jonkinlaiselle mustalle listalle. Tästä johtuen lopulta lopetin häiriköimisen Facebookissa. Henkilökohtaisella profiilillani seurasin jonkin verran trolliyhteisön toimintaa, ja olin pariin luottamaani häirikköön yhteydessä todellista henkilöllisyyttäni vastaavalla profiililla. Joihinkin, joiden kanssa olin sinällään tullut hyvin toimeen, en ottanut yhteyttä. Oli olemassa vaara, että olisin joutunut trollitovereideni jonkinlaisen vainon kohteeksi, henkilökohtaisessa profiilissani kun oli jonkin verran monien trollien arvomaailman kanssa ristiriidassa olevia asioita, enkä toisaalta halunnut tutustua paremmin ihmisiin, jotka muistuttivat koulukiusaajiani tai joiden kanssa minulla tuskin oli mitään yhteistä tämän oudon harrastuksen lisäksi.

Aika kului. Häiriköintini keskittyi Facebookin jälkeen taas Suomi24:än. Tein uuden aluevaltauksen. Elämäni koki muutoksia, kaikki oli liikkeessä, tulevaisuus kaikessa avoimuudessaan ahdistava. Useampi vaihe elämässäni tuli päätökseensä viime vuonna. Psyykkiset oireeni saivat diagnoosien muodon, elämäni tähän mennessä paras parisuhde syntyi ja eli, elää edelleen. Häiriköinti jatkuu, mutta rauhallisemmassa muodossa. Tein paluun Facebookiin, mutta äkkiä huomasin, että se mitä ennen oli, oli nyt hiipunut tulipalosta nuotion pohjalla loimottaviksi kekäleiksi. Suomi24:ssäkin asiat junnaavat käytännössä paikoillaan. Olen huomannut vanhoja viestejäni lukiessani tulleeni vanhemmiten asiallisemmaksi. Häiriköinti on edelleen häiriköintiä, mutta varsin kesyyntynyttä, monesti pelkkää häiriköiden välistä leikkiä. En ole koskaan joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistani, vaikka lienen syyllistynyt ainakin kunnianloukkauksiin.

Tämän pienen historiakatsauksen ja muutamien analyysien jälkeen mietin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minulla ei ole vähäistäkään kiinnostusta etsiä jotain uutta keskustelupalstaa kohteekseni. En jaksa enää kehitellä draamaa, pikemminkin reagoin vain havaitsemaani. Ehkä voin vielä luopua piintyneestä tavastani. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin vielä muutaman viestin…

 

Tutkimus: Internetin trollaajat ovat sadistisia, narsistisia ja psykopaattisia

Häirikön tunnustus

Inhimillinen vuorovaikutus on aikain saatossa saanut toinen toistaan kehittyneempiä muotoja teknologian kehittymisen myötä. Kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta on siirrytty kirjeiden kautta lennättimiin ja puhelimiin. Maailma on pienentynyt: suuretkaan maantieteelliset etäisyydet eivät enää ole este tiiviillekään yhteydenpidolle. Internetin myötä tämä tosiasia on vain korostunut. Sosiaalisen median synty on tuonut monien elämään aivan uudenlaista sosiaalisuutta: tuttavien kuulumiset voidaan lukea kätevästi vaikka päivittäin, jos he niitä kirjoittavat, ja voidaan jutella monen kanssa samaan aikaan kertaakaan poistumatta oman tietokoneen äärestä. Kaikki vuorovaikutus internetissä ei kuitenkaan ole harmitonta sosiaalisten suhteiden ylläpitoa. Trollaamiseksi kutsutaan ilmiötä, jossa henkilö pyrkii tietoisesti ärsyttämään toista esimerkiksi täysin järjettömällä väitteellä. Feikkaamisena tunnetussa ilmiössä taas jonkun toisen käyttämä nimimerkki varastetaan omaan käyttöön, usein varastetulla nimimerkillä kirjoitetut jutut eivät ole maineen kannalta kovin mairittelevia. Nämä kaksi ilmiötä vaikuttavat olevan välttämätön paha internetissä.

Trollaaminen ja feikkaaminen, joista vastaisuudessa käytän myös yhteisnimitystä häiriköinti, ovat minulle henkilökohtaisesti hyvin tuttuja asioita. Olen harjoittanut molempia aina siitä lähtien, kun sain toimivan laajakaistayhteyden käyttööni. Minun iälläni se on käytännössä yli puolet elämästäni. Olkoonkin, että olen käyttänyt ja käytän edelleen nettiä myös niin sanottuun ”normaaliin” vuorovaikutukseen enemmän kuin vähemmän asialliseen toimintaan. Voisin kuitenkin kutsua itseäni ”kokemusasiantuntijaksi”. Minulla on kokemusta perinteisistä keskustelupalstoista kuin myös sosiaalisesta mediasta, käytännössä lähinnä Facebookista. Eräällä käyttämälläni nimimerkillä on vuosien häiriköinnin jälkeen tietynlainen maine. Tiedän jopa, että häiriköinnistäni on keskusteltu julkisesti, kahvikuppien äärellä ja ties missä. Moni haluaisi mielellään tietää todellisen henkilöllisyyteni, jota on vuosien varrella lukuisasti yritetty arvata. Jotkut jopa luulevat tietävänsä henkilön nimimerkkini takana. Sivulliset ovat joutuneet kärsimään takiani ilman suoraa pyrkimystäni siihen. Myönnettäkön kuitenkin, että useimmiten olen itse halunnut rehellisesti vain ärsyttää ihmisiä.

Edellä mainitun jälkeen lukijalle lienee selvää, että olen melko paatunut. Siitä huolimatta monet hyvinä pitämäni arvot – oikeudenmukaisuus, myötätunto ja toisten kunnioittaminen – sotivat toimintaani vastaan. Poliittiset näkemykseni yleensäkin ovat melko päinvastaisia kuin joillakin muilla tuntemillani trolleilla. Mistä johtuu tällainen ristiriitaisuus? Miksi ylipäätään häiriköin netissä? Näitä kysymyksiä yritän kykyjeni mukaan pohtia, mutta itsetutkistelun lisäksi pyrin selvittämään myös yleisemmällä tasolla, mistä häiriköimisestä on pohjimmiltaan kysymys. Arvelen kykeneväni vastaamaan tähän, sillä minulla on henkilökohtaista kokemusta, mutta olen myös toiminut trollien yhteisöissä ja tunnen henkilökohtaisesti muutaman ihmisen, jotka jakavat erikoisen harrastukseni.

Tuskin monikaan nettihäirikkö pohtii syvemmin toimintansa vaikuttimia. Joillakin sellaiseen pohdintaan ei ehkä ole vaadittavia älyllisiä kykyjäkään, mutta kokemukseni mukaan hyvin monet pystyisivät halutessaan niin tekemään. En kuitenkaan muista, että toimiessani häiriköiden yhteisöissä olisin koskaan todistanut sellaista. Myönnettiin kuitenkin, ettei harjoitettu toiminta aivan normaalia ole. Ongelman myöntäminen on alku sen selvittämiseen, sanotaan. Käsitän itse häiriköimisen ongelmaksi, niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Olenhan itse saanut uhkaavia viestejä. Henkilöllisyyteni paljastuminen häiriköimissäni paikoissa johtaisi ainakin maineen menetykseen. Tästä uhasta huolimatta en ole kyennyt lopettamaan. Olenko tavan orja, häiriintynyt ihminen, vai mistä tämä outo harrastus johtuu? Tähän kysymykseen palaan uudestaan ja uudestaan – mutta jääköön sen vastaus myöhemmäksi. On aika luoda katsaus menneeseen, katsoa tuohon älyttömyyksien ja asiattomuuksien virtaan, joka kulkee läpi menneisyyteni internetissä yhä monien vapaasti lukea. On aika pysähtyä ja myöntää: vaikka minua onkin joskus kehuttu ties miksi, olen myös paatunut häirikkö.